katso koko ohjelma

Syvyyksistä kirkkauteen

perjantai 11.08.2017
klo 19:00
Rauma-sali
Satamakatu 26 26100 Rauma

Einojuhani Rautavaara
Canto III A Portrait of the Artist at a Certain Moment

Joonas Kokkonen
…durch einen Spiegel…

Dmitri Šostakovitš
Sinfonia nro 14 op. 135 sopraanolle, bassolle ja kamariorkesterille
1. Adagio. De profundis (Lorca)
2. Allegretto. Malagueña (Lorca) –
3. Allegro molto. Loreley (Apollinaire) –
4. Adagio. Itsemurhaaja (Apollinaire)
5. Allegretto. Vartiossa (Apollinaire) –
6. Adagio. Madame, hetkinen (Apollinaire) –
7. Adagio. Santén vankilassa (Apollinaire)
8. Allegro. Zaporogin kasakoiden vastaus Konstantinopolin sulttaanille (Apollinaire) –
9. Andante. Delvigille (Küchelbecker)
10. Largo. Runoilijan kuolema (Rilke) –
11. Moderato. Päätös (Rilke)

 

Tapiola Sinfonietta, Klaus Mäkelä, Suvi Väyrynen, Mika Kares

Liput 32 € (peruslippu) / 12 € (opiskelijat, lapset 7-15 v., työttömät)
Pyyrmannista ja Lippu.fi

Irlantilaisen James Joycen esikoisromaani on nimeltään Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916). Siinä kirjailijan alter ego Stephen Dedalus (joka esiintyy myös Joycen Odysseuksessa) kapinoi katolisia ja kotimaansa muitakin konventioita vastaan. Rautavaara teki oman säveltäjämuotokuvansa Canto III – A Portrait of the Artist at a Certain Moment vuonna 1972 Jyväskylän kesä -festivaalin tilauksesta. Rautavaara ei itse osannut sanoa, mikä ”tietty hetki” hänellä oli mielessä sävellystä tehdessään. Edeltävänä vuonna hänet oli 43-vuotiaana nimitetty taiteilijaprofessoriksi, mikä vapautti hänet opetustöistä ja antoi lisää aikaa säveltämiselle. Ensimmäisen avioliiton onnettomin kuohunta oli rauhoittunut. Vaikka ulosottomies oli säännöllinen vieras vielä 1970-luvulla, lisääntyvät sävellystilaukset ja useat kilpailuvoitot vakauttivat ammatillista elämää. Canto III on lyhyt mutta väkevä kuva. Täyteläisenä ja hartaana soiva jousiorkesteri muistuttaa aluksi urkuja. Sellojen intohimoiset melodiakulut nousevat kohti korkeuksia. Aallokko, ylös alas vellovat nopeat kuviot laajenevat, leikittelevät hetken rytmeillä, mutta kuohunta peittää taas kaiken alleen.

Joonas Kokkosen ”…durch einen Spiegel…” (1976–77) sai alkunsa Viimeisten kiusausten sävellystyön aikana. Oopperan kirjoittaminen oli vienyt kaikki voimat, mutta sen aikana Kokkonen oli kokenut uuteen teokseen johtavan näyn: nuoruuden muistona vanha, naarmuuntunut peili, jonka hopeointi oli lasin takana lohkeillut. Kuluneista kohdista saattoi nähdä himmeästi peilin läpi – samalla kun peiliin heijastui kuva. Suomalainen raamatunkäännös Paavalin kirjeestä korinttolaisille kuuluu ” […] nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin.” Kokkonen valitsi saksankielisen ilmaisun, koska ”durch” merkitsee myös peilin läpi näkemistä; kokemuskyvyn rajoilla olevien heijastuksien ulottuvuutta.

Teos kantaesitettiin Luzernin musiikkijuhlilla Sveitsissä. Kokkosen elämän koossapitävä voima, Maija-vaimo, oli sairastunut vakavasti ja juuri leikattu eikä voinut lähteä mukaan. Niinpä säveltäjän mukana matkustivat parikymppiset tyttäret. Paineen ja jännityksen lauettua onnistuneen esityksen jälkeen Kokkonen ratkesi juomaan rajusti, ja kauhistuneet tyttäret ymmärsivät ensi kertaa, millaisessa tilanteessa heidän äitinsä oli usein ollut. Kapellimestari Paavo Berglund koputti oveen, hiljensi estelyn (”kyllä minä nämä asiat tunnen”) ja tytöt kaupungille lähetettyään haukkui säveltäjän pystyyn, pakottaen tämän taas kuiville. ”…durch einen Spiegel…” värisee valon ja varjon välillä, panee tanssiksi, kääntyy sisäänpäin, sitten taas kohti korkeuksia. Kokkosen näky on vaikuttava vertauskuva elämästä: haurauden, voiman, kaaoksen ja kauneuden liitto.

Vaikeudet kävellä ja käyttää oikeanpuoleista kättä veivät Šostakovitšin sairaalaan tammikuussa 1969. Hän pelkäsi menettävänsä toimintakykynsä kokonaan, ja sairaalaan eristettynä kirjoitti alle kuukaudessa 14. sinfonian pianopartituurin valmiiksi. Orkestraatiokin valmistui vain kahdessa viikossa. Kuumeinen työ oli jatkoa Musorgskin Kuoleman laulujen ja tanssien orkesterisovitukselle, jonka Šostakovitš oli tehnyt seitsemän vuotta aiemmin. Sinfonia oli hänen oma laulusarjansa ”rakkauden ja kuoleman ikuisille teemoille”.

Šostakovitšin sinfoniaansa valitsemat ja muokkaamat runot kertovat murhista, sorron ja sodan aiheuttamista kuolemista. Kaikki neljä runoilijaa kokivat väkivaltaisen tai ennenaikaisen lopun: Lorca ammuttiin Espanjan sisällissodassa ilman oikeudenkäyntiä; Apollinaire kuoli haavoituttuaan sodassa 1918. Leukemia vei Rilken hautaan jo 51-vuotiaana. Küchelbecker karkotettiin Siperiaan ja hän kuoli sokeana ja kuurona vuosia myöhemmin. Säveltäjä kohdistaa katseen taiteilijoihin, joiden hän näki kärsivän myös ympärillään kohtuuttomasti. Kantaesityksen yhteydessä hän harvinaisesti toi ajatuksensa julki ääneen: ”Ihmiselle kallisarvoisinta on elämä. Sen saa vain kerran […] ja kuoleman hetkellä pitää pystyä sanomaan, että on antanut kaikkensa taisteluun ihmisyyden ja vapauden puolesta. Haluan tämän sinfonian kuulijoiden ymmärtävän, että elämä on läpeensä kaunista. Teokseni on kiihkeä vastalause kuolemalle: muistutus, että meidän tulee elää rehellisesti, tietoisesti, jalosti. […] Kuolema on kauhistuttava. Sen jälkeen on vain tyhjyys.”

Sinfonian 11 laulua yhdistyvät neljäksi kokonaisuudeksi. De profundis on elegia sadalle kuolleelle rakastuneelle. Malagueñassa Kuolema tanssii savuisen kapakan pöydillä. Oopperamaisia sävyjä tavoitteleva Loreley tuntuu olevan myös Itsemurhaaja-runon päähenkilö. Seuraavat kaksi osaa muodostavat sinfonian scherzon: xylofonin poukkoileva teema on hilpeydessään karmivan ristiriitainen Vartiossa-runon kanssa. Madame, hetkinen kuvaa naisen hysteeriseen nauruun sekoittuvaa epätoivoa, kun rakastetun kaatuminen tavoittaa ymmärryksen. Tauotta jatkuva Santén vankilassa on sinfonian pisin osa. Apollinaire kirjoitti sen viiden päivän vankilakokemuksen jälkeen, mutta Šostakovitšin samaistuminen on syvällistä: ”Ajattelin vankikopperoita, hirvittäviä koloja, joihin ihmisiä haudataan elävältä […] Moni menettää pelosta järkensä, tiedän että niin on käynyt.”

Zaporogin kasakat tanssivat lopulta kukistuneen tyrannin haudalla – Ilja Repinin realistinen taulu aiheesta on kuuluisa. Siihen yhdistyvä Delvigille on ainoa venäläisen runoilijan tekstiin perustuva osa. Se on koko sinfonian sydän ja välittää viestin: vain runoilijat uskaltavat kertoa totuuden, ja siksi tyrannit vihaavat ja pelkäävät heitä. Jumalat lähettävät runoilijat meille taivaasta, jotta kärsimyksemme helpottaisi. Anton Delvig oli runoilija Küchelbeckerin ystävä, jonka poliisi tappoi hänen ollessaan 32-vuotias. Myös Šostakovitš oli nähnyt monien taiteilijaystäviensä murhan tai vangitsemisen.

Ympyrä sulkeutuu kahden viimeisen osan myötä. Vasta ihan lopussa solistit ovat ensi kertaa äänessä yhtä aikaa. Kuolema ei tule vain elämän lopussa, vaan on läsnä aina, odottaen ja vartioiden. Šostakovitš tekee selväksi, että taide tekee elämästä elämisen arvoista. Tyranni ei voi murhata musiikkia, eikä kerran kuultua ja koettua elämystä voi mahtikäskyllä riistää pois keltään.

Esittely: Anna Grundström

tapahtumat

Rauman Konserttiyhdistys ry
Savelantie 3 F 50
00720 Helsinki

info@raumafestivo.fi
www.raumafestivo.fi